Hih!

Vedänpäs takaisin hiukkasen tuota viimekertaista tunteellista vuodatustani siitä, kuinka joudun luopumaan kokonaan viinin ihmeellisestä maailmasta. Enpäs joudukaan!
Tein pientä empiiristä tutkimusta ja tulipahan todettua, että ongelman aiheuttaa vain punaviini, ei lainkaan valkoviini! Mainio ahaa-elämys jo tämäkin, mutta tässäpä teille rytmihäiriöistä kärsivät punaviinin ystävät kokeilun arvoinen vinkki: testatkaapa luomupunaviinejä!! Minä nimittäin tein havainnon, että luomupunaviinit eivät aiheutakaan minulle lisälyöntejä niinkuin normipunaviinit! Ja Alkon valikoimassa alkaa olla jo varsin mittava skaala hyviä luomupunaviinejä useasta eri tuottajamaasta eli valinnanvaraa löytyy.

Seuraavaksi perehdyn kuplivaisten viinien maailmaan, se on vielä tutkimatonta aluetta minulle ja lisälyönneilleni. Täytyy jossain saumassa testata onko tavallisella kuohuviinillä ja shampanjalla eroja pumppuni tykyttelytaipumuksen suhteen, toivottavasti shampanja ei vedä vahvasti pidempää kortta sillä silloin tilanne käy kukkaron päälle :D.

Jos joku erikseen toivoo, voin jopa naputella tänne pientä vertailua ja arviointeja testaamistani luomuviineistä.

Olen voinut varsin mukavasti viime aikoina mitä tulee rakkaan sydämeni toimintaan. Iso kiitos siitä kuuluu mahtavalle kardiologilleni joka paitsi teki katetriablaationi, on myös ollut aina tarvittaessa sähköpostin päässä. Olen välillä ollut poksahtaa kaikista mieleennousseista kysymyksistä, tämä mahtava kardiologi on tehnyt tästä kaikesta niin kovin paljon helpompaa ja selkeämpää vastailemalla typerimpiinkin kysymyksiini huolella ja seikkaperäisesti. Olen kovin onnekas.

Grillikausi avattiin tänään, nyt masun täytteenä on grillattua kanaa, uusia perunoita, fetasalaattia ja maissia. Namnam!
Päätän polveilevan päivitykseni tähän, hyvää vappua!! :)

oon mä juonu viinii Wienissä...

No en ole. Mutta monessa muussa paikassa kyllä. Viini ruuan kanssa on pitkään ollut yksi elämäni suurimmista nautinnoista, lasillinen hyvää viiniä pahan päivän jälkeen on kirkastanut maailmankuvaa kummasti. On ollut ihanaa kikkailla ja fiinistellä viinien kanssa, tutustua tuottajamaihin, rypälelajeihin, tuoksuihin ja makuihin.
Voin rehellisesti tunnustaa, että jo viinipullon avaamisen ääni on tehnyt minut onnelliseksi. Ja ei, en ole alkoholiongelmainen tissuttelija, minusta viini oikein käytettynä on todellinen elämänlaadun parantaja. Niinkuin oikeastaan kaikki muukin, joka tuoksuu, maistuu ja tuntuu..rakkaudelta.

Noh, nyt kai on aika luopua tästäkin elämän pienestä valonsäteestä. Sydämeni ei kestä alkoholia enää ollenkaan. Jo puolikas viinilasillinen saattaa provosoida käyntiin ilkeät lisälyönnit, jotka tällä hetkellä pelottavat minua aivan hervottomasti. Kun lisälyönnit alkavat, kaikki ympärilläni peittyy sumuun ja sumun sisällä olemme minä, lisälyönnit ja Herra Pelko, tuttu vieraani viime aikoina . Ja koska haluaisin pelon asuvan mahdollisimman kaukana minusta, minun on kai pakko uskoa, että viinilasilliseni on ainakin toistaiseksi juotu.

Viekää nyt vielä kinuskikakku, Fazerina-suklaa, tonnikala-sipuli-ananas-aurajuusto-valkosipulipizza, perunaleivokset, kreikkalainen salaatti, lakunaama-karkit, sinappisilakka, suppilovahverokeitto, tuorepuristettu appelsiinituoremehu, caesarsalaatti ravunpyrstöineen, tuoreet korvapuustit ja uudet perunat.. sitten voinkin lähteä vaikka kellariin kuihtumaan hissuksiin pois. Siinä menee aikaa. Minulla on vararavintoa.

Kuinka paljon yksi ihminen jaksaa...

Taisin viime postauksessani valitella kuinka helvetilliset päivät minulla olikaan takana. Niin no. Kaikki on niin kovin suhteellista.
Muutama vuorokausi edellisen postaukseni jälkeen aloin aamutuimaan saada rajuja takykardiakohtauksia, jotka sitten myöhemmin paljastuivat kammiotakykardioiksi. Ambulanssimiehet saivat kohtaukset kerta toisensa jälkeen nauhalle, sairaalaan mentiin pillit ulvoen ja sairaalassa vierähti viikko. Sitä epätietoisuuden, pelon ja tuskan määrää. Selvisi että sydän itsessään oli terve, mutta jokin viallinen impulssi oli tuon takykardian aiheuttanut. Minulle sanottiin, että todennäköisesti ikäni pelasti henkeni, vanhempi sydän tuskin olisi moista ryttyytystä kestänyt.
Pari viikkoa kotiutumisestani palasin sairaalaan ja minulle tehtiin sydämen katetriablaatiotoimenpide, eli sydäntäni arpeutettiin "polttamalla" kohtaan, josta rytmihäiriön katsottiin lähtevän. Onnistuiko toimenpide, se selviää vasta ajan kuluessa. Kontrolli minulla on kesäkuussa.
Olen tässä kärsinyt operaation jälkeen niin henkisistä kuin fyysisistä oireista. Rintakipua, ahdistusta, heikotusta, huimausta, pyörrytystä.. Hoida nyt tässä sitten arjen kuvioita vauvan ja eläinlauman kanssa. Lisäksi mielessä jäytävä jatkuva pelko kohtausten uusiutumisesta.

Pelko on järkyttävä seuralainen. On halvaannuttavaa pohtia päivä toisensa jälkeen omaa oloaan, tapahtunutta ja mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuvaa. Tunnustella kehonsa tuntemuksia ja saada pala kurkkuun jokaisesta muljahduksesta, pistosta ja kolotuksesta. Ihan rehellisesti sanottuna en tiedä, kuinka ihmeessä rakennan itselleni uudestaan ajatuksen ja tunteen turvallisuudesta. Kuinka voin taas jonain päivänä uskoa että elämä kantaa.

Äitini rintasyöpä leikattiin muutama viikko sitten, yksi tunnin hujaus ja äitini oli menettänyt toisen rintansa. Sinänsä leikkaus meni hyvin ja syöpäkään ei ollut ärhäkintä mahdollista tyyppiä, silti minun on edelleen vaikea ajatella saati hyväksyä kaikkea sitä mitä äitikin joutuu käymään läpi. Sen lisäksi että hän kantoi ja kantaa edelleen tonnin painoista huolta minusta, hän kantaa nyt ihan omaa taakkaansa joka muistuttaa itsestään joka ainoa päivä peiliin katsoessa.

On vaikeaa jäsentää ajatuksiaan tekstiksi. Olisi niin paljon mitä tahtoisi sanoa ja kirjoittaa, mutta tuntuu etteivät voimat riitä asioiden perusteelliseen puimiseen. On tapahtunut liian paljon ja siksi kaikki ikäänkuin tulvii yli ja vuotaa seulasti, minäkin.
Olen mielettömän kiitollinen siitä, että saan edelleen elää. Se ei ole ollenkaan itsestään selvää, minun oli oikeasti käydä huonosti. Olen järjettömän kiitollinen siitä lujuudesta ja voimakkuudesta, jolla mieheni, läheiseni ja ystäväni ovat vierelläni seisoneet tässä tornadon silmässä. Olen kiitollinen siitä että on kevät ja aurinko paistaa, ja että minä saan nähdä ja kokea tämän kaiken.
Mutta kiitollisuuteni lisäksi olen särkyneempi kuin koskaan, heikompi kuin koskaan, epävarmempi kuin koskaan. Joinain päivinä tunnen itseni vahvaksi ja jaksavaksi, toisina vain kuljen sumussa päivän läpi säpsähdellen kehoni tuntemuksia ja mieleen välähtäviä takaumia menneiltä parilta kuukaudelta.

En oikeasti tiedä miten jaksan ja selviän tämän kaiken jälkeen, sillä jatkuva pelko imee minua hetki hetkeltä tyhjemmäksi ja kuivemmaksi. Aika on kai ainoa joka parantaa ne syvimmät haavat, täytyy vain antaa itselleen aikaa rakentaa palasista takaisin se, mikä palasiksi hajosi.

Kun mikään ei riitä..

Takana on karsea vuorokausi.
Tai oikeastaan parikin vuorokautta. Kaikki alkoi toissailtana kun puhelin soi, ja äitini halusi jutella kanssani. Mammografiaseulassa oli löytynyt muutoksia jotka vaativat lisätutkimuksia, ja niissä lisätutkimuksissa hän oli toissapäivänä ollut. Tulokset eivät olleet kovin aurinkoisia, lääkäri oli sanonut suoraan että pahalta näyttää. Koepalojen tuloksissa menee noin viikko, ja sitten tiedossa on sekin, kuinka aggressiivinen vihollinen on kyseessä.
En oikein tiennyt kuinka olisin osannut olla oikein, muotoilla sanani oikein osoittaa tunteeni oikein. Yritin olla vahva, herkkä, tunteva, auttava, olkapää.. kaikkea enkä kuitenkaan juuri mitään. Minun äitini on aina ollut terveyden perikuva. Tehnyt liikaa töitä koko ikänsä, paininut stressaavien asioiden kanssa aina ja silti pysynyt terveenä. Flunssa kerran vuodessa on suunnilleen ainoa pikku mutka äidin täysin tahrattomassa terveyshistoriassa. Ja nyt tämä. Eläkkeellepääsy häämöttää jo lähellä, kaiken piti olla niin hyvin. Ja nyt alkaa taistelu jonka lopputulosta ei tiedä kukaan. Minulla repesi pala sydämestä kun äitini itki puhelimessa ja sanoi, että on niin onnellinen meidän pienstä vauvastamme, ja että minä olen sille paras mahdollinen äiti. Kuulla omalta äidiltään olevansa hyvä äiti... on vaikea sanoin kuvailla kuinka hyvältä se kuulosti ja tuntui.

Nyt olen saanut sulatella uutista hetken, en vieläkään ole sitä sisäistänyt. Laitoin viestin muutamalle parhaalle ystävälleni asiasta ja kerroin että  tulen tarvitsemaan henkistä tukea ja apua lähiaikoina, jokainen vastasi pian ja ilmoitti olevansa täydessä hälytys- ja apuvalmiudessa ympärivuorokauden koska tahansa. Olen niin onnekas, minulla on maailman rakkaimmat, tärkeimmät, ihanimmat ystävät. En tiedä minne saa toimittaa palautelappuja joissa ystäviään voi kehua retostaa niin paljon kuin sielu sietää joten teen sen tässä: Kiitos. Ilman teitä, ystävät, minä olisin vain tyhjä kuori ja ties mikä helisevä symbaali.

Tämä aamu valkeni sitten oman vointini kannalta karmeana. Ensimmäinen tiheälyöntisyys- tai mikälie tykytykykohtaus iski aamulla kun imetin pikkuistamme. Seuraava seurasi heti perään. Ja taas. Ja taas. Sain aina katkaistua kohtauksen puhaltamalla vasten suljettuja ilmateitä, mutta tavoistaan poiketen kohtaus palasi aina vain. Lopulta soitin ambulanssin. Mies oli onneksi kotona ja näin ollen minun ei tarvinnut huolehtia siitä, kuinka vauvan käy. Ambulanssimiehet tulivat todetakseen että uutta kohtausta ei ilmaantunut. Odotettiin, ei mitään. Lanssissa matkalla terveyskeskukseen, ei mitään. Ja kun sitten vuodeosaston vuoteenreunalla istuskelin odottaen että hoitaja tulisi minut vastaanottamaan, kohtaus iski päälle. Loppuakseen taas hetken päästä ennekuin sitä ehdittiin mitenkään dokumentoimaan. Kiva.
Sykettä seurattiin, perus sydänfilmi oli puhdas niinkuin aina.  Monta tuntia, ei ainuttakaan kohtausta vaikka aamulla paukutti vartin välein! Kohtalon ivaa.. ja varmaankin niiiiiiin tuttua monelle rytmihäiriöiden kanssa kamppailevalle.
Lopulta ei voitu muuta kuin kotiuttaa minut saatesanoilla että lähete lähtisi sähköisesti keskussairaalaan ja sieltä tulee sitten jossain saumassa kutsu sydämen lisätutkimuksiin.
Ja kotiin tullessani postilaatikosta löytyi kutsu holteriin puolentoista viikon päähän muutama viikko sitten tapaamani kardiologin lähettämänä. Että siellä on nyt sitten sairaalassa lähetteet päällekäin, eipä voi ainakaan lääkäreitä välinpitämättömyydestä syyttää. Holterin jälkeen minulla on puhelinaika kardiologille. Eli kaksi viikkoa täytyy nyt kärvistellä ennen kuin saan lisätietoa siitä, mitä minun rakas pumppuni tällä kertaa oikein kikkailee!

Lääkäri kysyi muuten tänään onko minulla jonkinlaista stressiä elämässäni. Noh, en viitsinyt kertoa kuulleeni toissapäivänä äitini sairastavan syöpää.. koska kuitenkaan ainakaan tietoisella tasolla en ole mielestäni täysin romuna asiasta, siis siten että se vaikuttaisi sydämeni toimintaan. Toki olen kauhuissani, avuton ja ihan pihalla, mutta silti minun on tosi vaikea kuvitella sen vaikuttavan siihen miten minun sydämeni tykyttää tai on tykyttämättä. Voin tietenkin olla myös täysin väärässä, aika näyttää.

Tällä hetkellä koen olevani jossakin kuopan pohjalla. Tällaistako elämäni todellakin tulee olemaan: rytmihäiriöitä, muljahteluja tykytyksiä, pelkoa, kuolemanpelkoa, menettämisenpelkoa, ihan vaan kaikenkattavaa pelkoa. Minulla on taustallani, vuosien takana, terveyteeni liittyvä tapaus joka pudotti pohjan koko perusturvallisuudeltani, ja siksi minun on vaikea ajatella myönteisesti mistään kehoni signaalista. Jos päähän sattuu, pelkään aivoverenvuotoa. Jos vatsaan sattuu, pelkään vatsasyöpää. Jos minua huimaa, minulla on aivokasvain tai sisäinen verenvuoto. Jos ihoa kutisee, minulla on melanooma. Ai että kuinka kadehdin niitä jotka ajattelevat vastaavissa tilanteissa toisin: päähän sattuu = nukuinpa huonossa asennossa viime yön. Vatsaan sattuu = kiertääpä mahassani kiukkuinen pieru. Huimaa = jiihaa, vinkeä tunne kun maailma pyörii, hauskaa! Kutisee = jasso, täytyypä rasvata nahka.
Mutta ei, minun maailmassani synkällä pilvelläkin on musta reuna.

Hassua sinänsä, pessimistisyyteni liittyy vain terveyteeni. Muutoin olen joskus liiankin optimisti. Uskon ja luotan ihmisiin, jään ihailemaan lumikiteitä ja kukannuppuja, villiinnyn ihanista tuoksuista ja rakastan kaikkea hömppää ja hemmottelevaa. Uskon hyvään ja mielestäni kaikessa on jotakin kaunista.
Mutta kaikki tämä positiivisuus kumoutuu kun tarkastelen kehoni toimintoja, kipuja, tuntemuksia, ääniä ja liikeratoja.

Hei, olen Nasu. Kehopessimisti.

Pakkasta..

Jessus että voi ulkona olla kylmä. Kävin vain pikaisesti näyttämässä nenääni ulkona päästäessäni koirat pihalle, ja nenänpää tuntui muuttuvan hetkessä jäätyneeksi tomaatiksi. Pistelee.

Minulla on ollut tässä parin päivän aikana meneillään ystävyyden lyhyt oppimäärä, kurssit 1-100 kahdessa päivässä. Eräs ystäväni vuosien ajalta loukkaantui minulle viime vuonna kun meille sitten tulikin vauva vaikka olin pitkään puhunut ettemme lapsia aio hankkia. Loukkaantumista lisäsi se etten huomioinut häntä tarpeeksi vuoden mittaan. Tarkemmin en jaksa selostaa, jutussa oli monta mutkaa ja koukeroa, mutta joka tapauksessa lähes vuoden vaikenemisen jälkeen kaverini, entinen ystäväni, kirjoitteli minulle tuntemuksistaan. Otin aluksi niistä kovastikin itseeni, kirjoitin vähintäänkin yhtä kirpeän vastakirjelmän. Hän vastasi jo pehmeämpään sävyyn ja sitten minä jo mukavuudenhaluisena päätinkin, että vaikka edelleenkin monet hänen argumenttinsa vaatisivat oikaisua, en jaksa enää vatvoa mennyttä aikaa, teinhän taatusti virheitä itsekin. Sanoin kaiken olevan ok ja että palaillaan joskus asiaan, katsotaan miten elämä kantaa ja kuljettaa. Mielenkiintoista nähdä vieläkö meidän tiemme joskus yhdistyvät.

Pähkäilin muutenkin eilen sitä, kuinka jännästi ystävyyssuhteiden verkko elämän aikana kutoutuu. Jotkut ystävät ovat aina vierellä, kulkevat mukana hiekkalaatikon reunalta hamaan tulevaisuuteen. Toiset taas selkeästi kuuluvat elämänvaiheisiin ollen korvaamattoman tärkeitä tietyssä vaiheessa vaipuakseen sitten myöhemmin ilman minkäänlaista draamaa menneisyyteen lämpimiksi muistoiksi. Jotkut ystävät tulevat ryminällä elämään ja lähtevät melko pian raamit kaulassa eteenpäin. Ystävyys ei siis ole yksiselitteinen käsite ja ystävyystyyppejä on monia. Uskon, että jollain lailla ne ovat kuitenkin ihan yhtä tärkeitä sillä jokainen ystävyys, lyhyt tai pitkä, tasapainoinen tai myrskyisä, jättää aina jälkensä. Jokaiselta kohtaamaltaan ihmiseltä oppii jotain, myös itsestään. Jokainen ihmissuhde on siis mahdollisuus viisastua hiukan.

Omaan napaan palatakseni, sain taas tänään ilkeän tiheälyöntisyyskohtauksen. Olen ylpeä siitä, kuinka rauhallisesti onnistuin ottamaan kohtauksen iskiessä. Säikähdin tietysti, mutta sain tilanteen laukeamaan muutamalla syvällä sisäänhengityksellä ja istahtamalla alas.Odotan kovasti kutsua uuteen holteriin, aion tehdä kaikkeni että tuollainen kohtaus tallentuisi nauhalle jotta se päästäisiin analysoimaan kunnolla. Olen yrittänyt seurailla mikä kohtauksia aiheuttaa mutta selkeää yhtä yhteistä nimittäjää ei vain löydy. Kahdesti tykytys on iskenyt tietokoneella istuessa ihan vaan jotain iltapäivälehden etusivua lukiessa, tämänpäiväinen tuli kun vääntelehdin Ricky Martinin tahdissa huvittaakseni vakavaksi heittäytynyttä vauvaa. Eli ehkä kun holterpiuhat minuun kiinnitetään, zumbaan Ricky Martinin tahdissa tietokoneen edessä ja luen Iltiksen etusivua, hörpin kahvia ja muuta kofeiinipitoista ja koitan stressaantua parhaan kykyni mukaan.

Sain muuten viimeisimmät veri- ja virtsakoetulokseni, kaikki ok. Eli minua pahasti vaivaava huimaus johtunee vain ja ainoastaan tuon tanakahkon vauvelin kanssa kikkailusta ja hankalista imetysasennoista. Keppijumppakeppini tököttää terhakkaasti makuuhuoneen ovenpielessä. Outoa, hartiani eivät yhtään rentoudu vaikka olen vilkaissut keppiä usein ohi kulkiessani. Täytynee siirtyä vaiheeseen kaksi ja alkaa oikeasti jumpata sillä kepukalla..

Nasun maailmassa on nyt hiljaista, vauva nukahti sitteriinsä, koirat nukkuvat, kissa röhnöttää äksänä makkarin sängyllä. Taidan mennä sen viereen pitkäkseni ihan hetkiseksi.

Hyvä päivä :)

Heh, näin ne ala- ja ylämäet vaihtelevat. Tämä päivä on ollut ihana. Sydän on ottanut rauhallisesti, mihinkään ei ole sen kummemmin koskenut, mikään ei ole ihmeemmin pelottanut.
Teimme miehen kanssa järkyttävän hyvää ruokaa (jauhelihatankoja, valkosipuliperunoita, mozzarellasalaattia) ja katsoimme hyvän leffan (Inception) tykiltä.
Koirat ovat hyväntuulisia ja vauva hymyilee kuin buddhapatsas.
Nasun valtakunassa kaikki hyvin siis.

Tuo Inception-leffahan liikkuu pitkälti unimaailmojen eri tasoilla, ja se koskettaa minua melkoisen läheltä. Olen itse aina kuulunut ihmisiin jotka osaavat vaikuttaa uniensa kulkuun Pystyn herättämään itseni unesta tarvittaessa ja ohjaamaan unen juonta. Uneni ovat hyvin monitasoisia mutta mielettömän realistisia (jos nyt ei lasketa sitä että lentelen unissani silloin tällöin) ja niissä esiintyvät ihmiset ovat lähes poikkeuksetta ihmisiä oikean elämäni varrelta. Lisäksi minulla on muutama "unipaikka", eli paikka, joka on olemassa vain unimaailmassani. Saattaa kulua vuosia niin, etten vieraile unissani "unipaikassa", ja yhtäkkiä se taas pompsahtaa uneeni. Ja silloinkin tiedostan, että olen ollut kyseisessä paikassa ennenkin. Unessa. Alitajunta on käsittämätön viidakko.

Muistan jo lapsena kun näin pelottavimpia unia joita tiesin, Mustakaapu-unia. Mikki Hiiren elämää seuranneet tietävät kuka ja mikä on Mustakaapu :). Noh, jos Mustakaapu jahtasi minua unessani liian pelottavan oloisesti, pysähdyin kesken juoksun, käännyin päin Mustakaapua ja ilmoitin tiedostavani tämän olevan vain unta, puristin tietyllä tavalla silmät kiinni unessani.. ja heräsin. Kerran kävi niin, että heräsin vain todetakseni että heräsin unessani. Olin siis nähnyt unta unen sisällä. Tiedostin pian etten ollut oikeasti hereillä, kun huoneeni seinästä puristautui esiin valtava mustekala. Muistan ajatelleeni että nyt tämä homma ei oikein toiminut, puristin silmiäni, ja nyt heräsin oikeasti. Olin tuolloin noin 5-vuotias.

Tulin muuten äsken koirien kanssa ulkoilemasta. Pakkasta oli reilusti ja poskia nipisteli, lumikinokset näyttivät käsittämättömän kauniilta ja minusta tuntui että elin ja hengitin oikeasti täysillä. Katsoin ikkunoista sisään ja näin kotini valot, kauniit tähtijouluvalot joita en raaski ottaa pois olohuoneen ikkunasta koska ne vain ovat niin ihanat. Tuli onnellinen olo. Olen järjettömän kiitollinen siitä tunteesta. <3

Huono päivä :(

Tämä päivä on ollut aika tuskaisa. Sydän on hypellyt miten sattuu, jatkuvaa muljahtelua, tykytystä, jos jonkinmoista rytinää. Alan ihan oikeasti väsyä tähän. Sydäntäni on ultrattu, holteroitu, otettu lukuisia ekg-nauhoja. On otettu verikokeita, väännetty ja käännetty. Kammiolisälyöntejä todettu reiluja määriä, viime holterissa rapiat 2000. Mutta sen kummempaa ei löydy, Ja silti voin käsittämättömän huonosti.
Itse olen pähkäillyt pienessä päässäni, että jotenkin nämä muljunnat liittyvät ainakin osittain hormonitoimintaan, sillä pahin ryske tuntuu aina liittyvän jotenkin hormonimyrskyihin.

Nämä lisälyönnithän alkoivat riekkua raskausaikana ja villiintyivät täysin synnytyksen jälkeen. Ja nyt elämä sitten onkin yhtä muljuntaa. "Älä välitä niistä", sanovat viisaat lääkärit. Jepjep, helpommin sanottu kuin tehty. Koita nyt sitten olla välittämättä kun aamusta iltaan tuntuu siltä, että sydän sekoaa ihan hetkenä minä hyvänsä. Heikottaa ja hirvittää.
Syön magnesiumia, syön E-Epaa. Ruokavaliotakin koitan viilata yhden lekurin ohjeen mukaan. Mutta rytinä rinnassa jatkuu ja minä pelkään. Pelkään että pumppu sekoaa lopullisesti, tilttaa ja pysähtyy. Pelkään että menetän kaiken tämän upean mitä minulla on. Tämä pelko on lamaannuttavaa ja se syö ilon arjesta ja juhlasta.

Tuntuu mahdottomalta olla niin kuin en olisikaan, työntää tuntemukset taka-alalle ja elää niinkuin muutkin ihmiset.Pelko kulkee mukana joka askeleella, ja jos hetkeksi pääsen unohtamaan oloni ja olen onnellinen, on satavarma että kohta kolahtaa: megamuljahdus, pieni kiva tiheälyöntisyyskohtaus, vinkeä huimaushetki.. ja avot, eipä ole enää onnellinen olo. Risoo.

Se ensimmäinen postaus!

Joitakin aikoja olen jo pohdiskellut sitä, voisiko minulla olla jotain sanottavaa. Siis ihan sellaista sanottavaa jonka vaivautuisin jopa julkaisemaan. Vastaushan on rehellisesti: ei. Mutta kirjoitan silti.
Miksi maanantaikappaleen elämää? Noh, jospa taustoitan vähäsen.
Minä synnyin monin tavoin onnellisten tähtien alla, perhe oli ihana, koulu sujui, ihmissuhteet toimivat, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Mutta myöhemmin astuivat kuvioon jos jonkinlaiset krempat, niiden mukanaan tuomat pelot, paniikkikohtaukset, kivut.. Perusturvallisuuden tunne alkoi murentua. Siitä nimimerkkinikin, Nasu. Tunnen välillä olevani kuin pieni Nasu-possu kuiskaamassa : "On niin vaikeaa olla rohkea, kun on niin kovin pieni eläin."

Älkääkä käsittäkö väärin, minä en ole fyysisesti pieni. En arka ja värisevä haavanlehti. Ulospäin olen vahva, minulla on homma hanskassa ja hanskat tallessa, tukka hyvin (vaikka tällä hetkellä hiustenlähtöä ihan pirusti) ja kellokin näkyy. Mutta sisälläni asuu se pikkuinen Nasu, jonka olemassaolosta ei moni tiedä. Ehkä maailmassa on vain yksi ainoa, joka tietää ja tuntee tosi nasuuteni, ja se on mieheni.
Ystäviä minulla on paljon, mutta suurimmalle osalle heistä olen se vahva ja iloinen selviytyjä, organisoija, toteuttaja. Elän siis tavallaan kaksoiselämää.

Tähän ensimmäiseen viestiini en osaa oikein enempää kirjoittaa, auon itseäni pala palalta tulevissa postauksissani.
Ehkä joku löytää kirjoitukseni ja saa niistä voimaa, vertaistukea, jotain. Ehkä ei. Mutta saanpahan ainakin tuulettaa mieltäni. :)