Taisin viime postauksessani valitella kuinka helvetilliset päivät minulla olikaan takana. Niin no. Kaikki on niin kovin suhteellista.
Muutama vuorokausi edellisen postaukseni jälkeen aloin aamutuimaan saada rajuja takykardiakohtauksia, jotka sitten myöhemmin paljastuivat kammiotakykardioiksi. Ambulanssimiehet saivat kohtaukset kerta toisensa jälkeen nauhalle, sairaalaan mentiin pillit ulvoen ja sairaalassa vierähti viikko. Sitä epätietoisuuden, pelon ja tuskan määrää. Selvisi että sydän itsessään oli terve, mutta jokin viallinen impulssi oli tuon takykardian aiheuttanut. Minulle sanottiin, että todennäköisesti ikäni pelasti henkeni, vanhempi sydän tuskin olisi moista ryttyytystä kestänyt.
Pari viikkoa kotiutumisestani palasin sairaalaan ja minulle tehtiin sydämen katetriablaatiotoimenpide, eli sydäntäni arpeutettiin "polttamalla" kohtaan, josta rytmihäiriön katsottiin lähtevän. Onnistuiko toimenpide, se selviää vasta ajan kuluessa. Kontrolli minulla on kesäkuussa.
Olen tässä kärsinyt operaation jälkeen niin henkisistä kuin fyysisistä oireista. Rintakipua, ahdistusta, heikotusta, huimausta, pyörrytystä.. Hoida nyt tässä sitten arjen kuvioita vauvan ja eläinlauman kanssa. Lisäksi mielessä jäytävä jatkuva pelko kohtausten uusiutumisesta.
Pelko on järkyttävä seuralainen. On halvaannuttavaa pohtia päivä toisensa jälkeen omaa oloaan, tapahtunutta ja mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuvaa. Tunnustella kehonsa tuntemuksia ja saada pala kurkkuun jokaisesta muljahduksesta, pistosta ja kolotuksesta. Ihan rehellisesti sanottuna en tiedä, kuinka ihmeessä rakennan itselleni uudestaan ajatuksen ja tunteen turvallisuudesta. Kuinka voin taas jonain päivänä uskoa että elämä kantaa.
Äitini rintasyöpä leikattiin muutama viikko sitten, yksi tunnin hujaus ja äitini oli menettänyt toisen rintansa. Sinänsä leikkaus meni hyvin ja syöpäkään ei ollut ärhäkintä mahdollista tyyppiä, silti minun on edelleen vaikea ajatella saati hyväksyä kaikkea sitä mitä äitikin joutuu käymään läpi. Sen lisäksi että hän kantoi ja kantaa edelleen tonnin painoista huolta minusta, hän kantaa nyt ihan omaa taakkaansa joka muistuttaa itsestään joka ainoa päivä peiliin katsoessa.
On vaikeaa jäsentää ajatuksiaan tekstiksi. Olisi niin paljon mitä tahtoisi sanoa ja kirjoittaa, mutta tuntuu etteivät voimat riitä asioiden perusteelliseen puimiseen. On tapahtunut liian paljon ja siksi kaikki ikäänkuin tulvii yli ja vuotaa seulasti, minäkin.
Olen mielettömän kiitollinen siitä, että saan edelleen elää. Se ei ole ollenkaan itsestään selvää, minun oli oikeasti käydä huonosti. Olen järjettömän kiitollinen siitä lujuudesta ja voimakkuudesta, jolla mieheni, läheiseni ja ystäväni ovat vierelläni seisoneet tässä tornadon silmässä. Olen kiitollinen siitä että on kevät ja aurinko paistaa, ja että minä saan nähdä ja kokea tämän kaiken.
Mutta kiitollisuuteni lisäksi olen särkyneempi kuin koskaan, heikompi kuin koskaan, epävarmempi kuin koskaan. Joinain päivinä tunnen itseni vahvaksi ja jaksavaksi, toisina vain kuljen sumussa päivän läpi säpsähdellen kehoni tuntemuksia ja mieleen välähtäviä takaumia menneiltä parilta kuukaudelta.
En oikeasti tiedä miten jaksan ja selviän tämän kaiken jälkeen, sillä jatkuva pelko imee minua hetki hetkeltä tyhjemmäksi ja kuivemmaksi. Aika on kai ainoa joka parantaa ne syvimmät haavat, täytyy vain antaa itselleen aikaa rakentaa palasista takaisin se, mikä palasiksi hajosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti