Takana on karsea vuorokausi.
Tai oikeastaan parikin vuorokautta. Kaikki alkoi toissailtana kun puhelin soi, ja äitini halusi jutella kanssani. Mammografiaseulassa oli löytynyt muutoksia jotka vaativat lisätutkimuksia, ja niissä lisätutkimuksissa hän oli toissapäivänä ollut. Tulokset eivät olleet kovin aurinkoisia, lääkäri oli sanonut suoraan että pahalta näyttää. Koepalojen tuloksissa menee noin viikko, ja sitten tiedossa on sekin, kuinka aggressiivinen vihollinen on kyseessä.
En oikein tiennyt kuinka olisin osannut olla oikein, muotoilla sanani oikein osoittaa tunteeni oikein. Yritin olla vahva, herkkä, tunteva, auttava, olkapää.. kaikkea enkä kuitenkaan juuri mitään. Minun äitini on aina ollut terveyden perikuva. Tehnyt liikaa töitä koko ikänsä, paininut stressaavien asioiden kanssa aina ja silti pysynyt terveenä. Flunssa kerran vuodessa on suunnilleen ainoa pikku mutka äidin täysin tahrattomassa terveyshistoriassa. Ja nyt tämä. Eläkkeellepääsy häämöttää jo lähellä, kaiken piti olla niin hyvin. Ja nyt alkaa taistelu jonka lopputulosta ei tiedä kukaan. Minulla repesi pala sydämestä kun äitini itki puhelimessa ja sanoi, että on niin onnellinen meidän pienstä vauvastamme, ja että minä olen sille paras mahdollinen äiti. Kuulla omalta äidiltään olevansa hyvä äiti... on vaikea sanoin kuvailla kuinka hyvältä se kuulosti ja tuntui.
Nyt olen saanut sulatella uutista hetken, en vieläkään ole sitä sisäistänyt. Laitoin viestin muutamalle parhaalle ystävälleni asiasta ja kerroin että tulen tarvitsemaan henkistä tukea ja apua lähiaikoina, jokainen vastasi pian ja ilmoitti olevansa täydessä hälytys- ja apuvalmiudessa ympärivuorokauden koska tahansa. Olen niin onnekas, minulla on maailman rakkaimmat, tärkeimmät, ihanimmat ystävät. En tiedä minne saa toimittaa palautelappuja joissa ystäviään voi kehua retostaa niin paljon kuin sielu sietää joten teen sen tässä: Kiitos. Ilman teitä, ystävät, minä olisin vain tyhjä kuori ja ties mikä helisevä symbaali.
Tämä aamu valkeni sitten oman vointini kannalta karmeana. Ensimmäinen tiheälyöntisyys- tai mikälie tykytykykohtaus iski aamulla kun imetin pikkuistamme. Seuraava seurasi heti perään. Ja taas. Ja taas. Sain aina katkaistua kohtauksen puhaltamalla vasten suljettuja ilmateitä, mutta tavoistaan poiketen kohtaus palasi aina vain. Lopulta soitin ambulanssin. Mies oli onneksi kotona ja näin ollen minun ei tarvinnut huolehtia siitä, kuinka vauvan käy. Ambulanssimiehet tulivat todetakseen että uutta kohtausta ei ilmaantunut. Odotettiin, ei mitään. Lanssissa matkalla terveyskeskukseen, ei mitään. Ja kun sitten vuodeosaston vuoteenreunalla istuskelin odottaen että hoitaja tulisi minut vastaanottamaan, kohtaus iski päälle. Loppuakseen taas hetken päästä ennekuin sitä ehdittiin mitenkään dokumentoimaan. Kiva.
Sykettä seurattiin, perus sydänfilmi oli puhdas niinkuin aina. Monta tuntia, ei ainuttakaan kohtausta vaikka aamulla paukutti vartin välein! Kohtalon ivaa.. ja varmaankin niiiiiiin tuttua monelle rytmihäiriöiden kanssa kamppailevalle.
Lopulta ei voitu muuta kuin kotiuttaa minut saatesanoilla että lähete lähtisi sähköisesti keskussairaalaan ja sieltä tulee sitten jossain saumassa kutsu sydämen lisätutkimuksiin.
Ja kotiin tullessani postilaatikosta löytyi kutsu holteriin puolentoista viikon päähän muutama viikko sitten tapaamani kardiologin lähettämänä. Että siellä on nyt sitten sairaalassa lähetteet päällekäin, eipä voi ainakaan lääkäreitä välinpitämättömyydestä syyttää. Holterin jälkeen minulla on puhelinaika kardiologille. Eli kaksi viikkoa täytyy nyt kärvistellä ennen kuin saan lisätietoa siitä, mitä minun rakas pumppuni tällä kertaa oikein kikkailee!
Lääkäri kysyi muuten tänään onko minulla jonkinlaista stressiä elämässäni. Noh, en viitsinyt kertoa kuulleeni toissapäivänä äitini sairastavan syöpää.. koska kuitenkaan ainakaan tietoisella tasolla en ole mielestäni täysin romuna asiasta, siis siten että se vaikuttaisi sydämeni toimintaan. Toki olen kauhuissani, avuton ja ihan pihalla, mutta silti minun on tosi vaikea kuvitella sen vaikuttavan siihen miten minun sydämeni tykyttää tai on tykyttämättä. Voin tietenkin olla myös täysin väärässä, aika näyttää.
Tällä hetkellä koen olevani jossakin kuopan pohjalla. Tällaistako elämäni todellakin tulee olemaan: rytmihäiriöitä, muljahteluja tykytyksiä, pelkoa, kuolemanpelkoa, menettämisenpelkoa, ihan vaan kaikenkattavaa pelkoa. Minulla on taustallani, vuosien takana, terveyteeni liittyvä tapaus joka pudotti pohjan koko perusturvallisuudeltani, ja siksi minun on vaikea ajatella myönteisesti mistään kehoni signaalista. Jos päähän sattuu, pelkään aivoverenvuotoa. Jos vatsaan sattuu, pelkään vatsasyöpää. Jos minua huimaa, minulla on aivokasvain tai sisäinen verenvuoto. Jos ihoa kutisee, minulla on melanooma. Ai että kuinka kadehdin niitä jotka ajattelevat vastaavissa tilanteissa toisin: päähän sattuu = nukuinpa huonossa asennossa viime yön. Vatsaan sattuu = kiertääpä mahassani kiukkuinen pieru. Huimaa = jiihaa, vinkeä tunne kun maailma pyörii, hauskaa! Kutisee = jasso, täytyypä rasvata nahka.
Mutta ei, minun maailmassani synkällä pilvelläkin on musta reuna.
Hassua sinänsä, pessimistisyyteni liittyy vain terveyteeni. Muutoin olen joskus liiankin optimisti. Uskon ja luotan ihmisiin, jään ihailemaan lumikiteitä ja kukannuppuja, villiinnyn ihanista tuoksuista ja rakastan kaikkea hömppää ja hemmottelevaa. Uskon hyvään ja mielestäni kaikessa on jotakin kaunista.
Mutta kaikki tämä positiivisuus kumoutuu kun tarkastelen kehoni toimintoja, kipuja, tuntemuksia, ääniä ja liikeratoja.
Hei, olen Nasu. Kehopessimisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti