Joitakin aikoja olen jo pohdiskellut sitä, voisiko minulla olla jotain sanottavaa. Siis ihan sellaista sanottavaa jonka vaivautuisin jopa julkaisemaan. Vastaushan on rehellisesti: ei. Mutta kirjoitan silti.
Miksi maanantaikappaleen elämää? Noh, jospa taustoitan vähäsen.
Minä synnyin monin tavoin onnellisten tähtien alla, perhe oli ihana, koulu sujui, ihmissuhteet toimivat, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Mutta myöhemmin astuivat kuvioon jos jonkinlaiset krempat, niiden mukanaan tuomat pelot, paniikkikohtaukset, kivut.. Perusturvallisuuden tunne alkoi murentua. Siitä nimimerkkinikin, Nasu. Tunnen välillä olevani kuin pieni Nasu-possu kuiskaamassa : "On niin vaikeaa olla rohkea, kun on niin kovin pieni eläin."
Älkääkä käsittäkö väärin, minä en ole fyysisesti pieni. En arka ja värisevä haavanlehti. Ulospäin olen vahva, minulla on homma hanskassa ja hanskat tallessa, tukka hyvin (vaikka tällä hetkellä hiustenlähtöä ihan pirusti) ja kellokin näkyy. Mutta sisälläni asuu se pikkuinen Nasu, jonka olemassaolosta ei moni tiedä. Ehkä maailmassa on vain yksi ainoa, joka tietää ja tuntee tosi nasuuteni, ja se on mieheni.
Ystäviä minulla on paljon, mutta suurimmalle osalle heistä olen se vahva ja iloinen selviytyjä, organisoija, toteuttaja. Elän siis tavallaan kaksoiselämää.
Tähän ensimmäiseen viestiini en osaa oikein enempää kirjoittaa, auon itseäni pala palalta tulevissa postauksissani.
Ehkä joku löytää kirjoitukseni ja saa niistä voimaa, vertaistukea, jotain. Ehkä ei. Mutta saanpahan ainakin tuulettaa mieltäni. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti